Vertaileva kirjallisuusessee

Luin kaksi venäläistä klassikkoromaania, jotka sijoittuvat romantiikan aikakaudelle. Ensimmäinen lukemani kirja on Nikolai Gogolin teos Kuolleet sielut ja toinen on Aleksandr Pushkinin runoteos Jevgeni Onegin. Kirjat ovat kirjoitusasultaan melko erilaisia, mutta niistä molemmista löytyy kuitenkin romantiikan aikakaudelle tyypillinen yhteinen sävymaailma.

Kuolleet sielut -romaani on julkaistu vuonna 1842 ja se on tyyliltään satiirinen. Romaanin oli tarkoitus olla kolmiosainen, mutta kirjan toisella osalla on vain kirjallisuushistoriallinen merkitys, eikä se ole elävä teos. Kolmas osa puolestaan eli vain suurena suunnitelmana. Ensimmäisestä osasta eli tästä lukemastani teoksesta Kuolleet sielut, tuli kuitenkin venäläisen ja koko maailmankirjallisuuden klassikko.

Kirjassa päähenkilö Tshitshikow on venäläinen pikaro, joka matkustelee ja tekee kauppoja kuolleista sieluista eli kuolleista maaorjista, joita ei ole vielä poistettu henkikirjoitusluettelosta. Hänen lausumaton motiivinsa ostoksissaan on arvatenkin tarkoitus rikastua myymällä sielut eteenpäin. Matkan varrella hänelle sattuu kaikenlaista ja hän tapaa paljon erilaisia ihmisiä. Lopulta hän joutuu ongelmiin ja joutuu lähtemään karkumatkalle.

Kuolleet sielut teoksessa Gogol nostaa realistisesti esille Venäjän yhteiskunnan synkkää todellisuutta. Gogolia huolestutti julkaistessaan kirjaa, että millaista mainetta hän saa kirjoittaessaan niinkin kriittisenä realistina. Kuolleet sielut teos kuuluu siis pikareskiromaaneihin, sillä juoni rakentuu Tshitshikowin seikkailujen ympärille ja samalla kirja kuvaa aikakauden oloja kriittiseen sävyyn. Kirjassa keskeisenä motiivina on tie, joka toistuu korostetusti romaanin alussa, keskellä sekä lopussa.

Tshitshikow kuvataan kirjassa miellyttäväksi mutta aikalailla huomiota herättämättömäksi henkilöksi. Kirjan alussa häntä kuvataan seuraavasti: ”herrasmies, joka ei ollut ulkohahmoltaan kaunis muttei rumakaan, ei liian lihava, eikä liian laiha; ei voinut sanoa että hän olisi ollut vanha, muttei sitäkään että hän olisi ollut liian nuori.” Tshitshikow on saanut rationaalisen kasvatuksen, jonka mukaan ihmisen on katsottava eteensä ja oltava oman onnensa seppä. Lukiessani sain Tshitshikowista aika omahyväisen ja salamyhkäisen kuvan. Hän vaikutti usein manipuloivan ihmisiä oman hyötynsä vuoksi.

Toinen lukemani teos oli Aleksandr Pushkinin Jevgeni Onegin, joka on romanttinen runoteos. Kyseinen tarina tunnetaan myös oopperana ympäri maailman. Teoksessa tarina etenee kuin romaanissa, mutta kuitenkin runomuodossa. Kirja on julkaistu ensi kerran kokonaisuudessaan vuonna 1833. Kirja kertoo nuoresta naisesta nimeltä Tatjana, joka rakastuu ylimieliseen mieheen nimeltä Onegin. Hän kirjoittaa Oneginille kirjeen, jossa kertoo tunteistaan tätä kohtaan. Tatjana ei kuitenkaan saa vastakaikua tunteilleen vaan Onegin kylmästi repii kirjeen. Onegin vikittelee juhlissa Tatjanan veljen Lenskinin morsianta ja joutuu tästä ongelmiin. Oneginin ja Lenskinin välille syntyy tappelu, jossa Lenskin saa lopulta surmansa. Onegin lähtee ulkomaille pakomatkalle. Palattuaan vuosien kuluttua takaisi, Tatjana on jo mennyt naimisiin vanhemman ruhtinaan kanssa. Onegin ymmärtää vasta silloin tehneensä virheen ja kirjoittaa kirjeen Tatjanalle, jossa kertoo tunteistaan. Osat vaihtuvat, nyt Tatjana repii kirjeen ja käskee Oneginia häipymään. Kirjan teemana on siis se, kuinka Tatjana sai rakkauden mutta Onegin sai kylmän elämän opetuksekseen ylimielisyydestään.

Jevgeni Onegin on ylimielinen ja kylmä sydäminen ihminen, kuten kirjaa lukiessa voi huomata. Tatjanasta saa lähinnä uhrautuvan naisen kuvan, mutta hän vaikuttaa hyväntahtoiselta ja kiltiltä naiselta, joka etsii elämäänsä rakkautta. Henkilöhahmojen sisälle on kuitenkin aika hankalaa päästä lukiessa kirjaa.

Vaikka nämä kaksi teosta ovatkin samalta aikakaudelta, niistä löytyy silti joitain tyylillisiä eroja. Ensinnäkin toinen kirja on romaani ja toinen taas on runoteos, joten kirjoitustyylit teoksissa ovat aivan erilaisia keskenään. Kuolleet sielut -romaani menee jo ehkä vähän jopa realismin puolelle, ja sehän onkin kirjoitettu myöhäisromantiikan ja varhaisen realismin ajalla. Se on kaiken kaikkiaan aika realistisesti kirjoitettu ja sen tarkoituksena onkin ottaa kantaa yhteiskunnan oloihin.

Jevgeni Onegin on taas romantiikan aikakaudelle erittäin tyypillinen teos, sillä se on tunteita ja suhdesolmuja täynnä olevaa rakkauslyriikkaa. Lisäksi runot sisälsivät paljon romantiikan aikakaudelle tyypillistä luontokuvausta. Pushkin avaa teoksessaan myös yhteiskunnan asioista ohuen kerroksen, joten sekin on osaltaan aika kantaaottava. Jevgeni Oneginia on jopa pidetty joidenkin mukaan venäläisen elämän ensyklopediana, sillä se kertoi totuuden, ei kuvitelmaa ja juuri sen vuoksi siitä tuli niin valtavan merkityksellinen teos. Gogolia ja Pushkinia kuitenkin yhdistää satiirisuus, sillä molemmat kirjailijat käyttivät teoksissaan yhteiskuntaa kritisoivaa terävää huumoria.

Molemmissa teoksissa kirjailija on aika näkyvässä muodossa mukana, joka on mielestäni aika kummallista mutta toisaalta virkistävän erilaista. Jevgeni Oneginissa esimerkiksi kirjailija viittaa tekstissä usein itseensä. Lukijaa ei ainoastaan puhutella, vaan kirjailija vetää lukijan huomiota hänen omiin ajatuksiin maailmasta ja tämän tunteista. Samoin Gogolin Kuolleet sielut -teoksessa kertoja on kaikkitietävä ja erittäin näkyvässä roolissa. Kirjassa toden ja kuvitellun rajasta on onnistuttu tekemään häilyvä, joka vaikuttaa olevan jonkinlaista varovaisuutta sensuurin varalta.