Vertaileva kirjallisuusessee

Luin kaksi venäläistä klassikkoromaania, jotka sijoittuvat romantiikan aikakaudelle. Ensimmäinen lukemani kirja on Nikolai Gogolin teos Kuolleet sielut ja toinen on Aleksandr Pushkinin runoteos Jevgeni Onegin. Kirjat ovat kirjoitusasultaan melko erilaisia, mutta niistä molemmista löytyy kuitenkin romantiikan aikakaudelle tyypillinen yhteinen sävymaailma.

Kuolleet sielut -romaani on julkaistu vuonna 1842 ja se on tyyliltään satiirinen. Romaanin oli tarkoitus olla kolmiosainen, mutta kirjan toisella osalla on vain kirjallisuushistoriallinen merkitys, eikä se ole elävä teos. Kolmas osa puolestaan eli vain suurena suunnitelmana. Ensimmäisestä osasta eli tästä lukemastani teoksesta Kuolleet sielut, tuli kuitenkin venäläisen ja koko maailmankirjallisuuden klassikko.

Kirjassa päähenkilö Tshitshikow on venäläinen pikaro, joka matkustelee ja tekee kauppoja kuolleista sieluista eli kuolleista maaorjista, joita ei ole vielä poistettu henkikirjoitusluettelosta. Hänen lausumaton motiivinsa ostoksissaan on arvatenkin tarkoitus rikastua myymällä sielut eteenpäin. Matkan varrella hänelle sattuu kaikenlaista ja hän tapaa paljon erilaisia ihmisiä. Lopulta hän joutuu ongelmiin ja joutuu lähtemään karkumatkalle.

Kuolleet sielut teoksessa Gogol nostaa realistisesti esille Venäjän yhteiskunnan synkkää todellisuutta. Gogolia huolestutti julkaistessaan kirjaa, että millaista mainetta hän saa kirjoittaessaan niinkin kriittisenä realistina. Kuolleet sielut teos kuuluu siis pikareskiromaaneihin, sillä juoni rakentuu Tshitshikowin seikkailujen ympärille ja samalla kirja kuvaa aikakauden oloja kriittiseen sävyyn. Kirjassa keskeisenä motiivina on tie, joka toistuu korostetusti romaanin alussa, keskellä sekä lopussa.

Tshitshikow kuvataan kirjassa miellyttäväksi mutta aikalailla huomiota herättämättömäksi henkilöksi. Kirjan alussa häntä kuvataan seuraavasti: ”herrasmies, joka ei ollut ulkohahmoltaan kaunis muttei rumakaan, ei liian lihava, eikä liian laiha; ei voinut sanoa että hän olisi ollut vanha, muttei sitäkään että hän olisi ollut liian nuori.” Tshitshikow on saanut rationaalisen kasvatuksen, jonka mukaan ihmisen on katsottava eteensä ja oltava oman onnensa seppä. Lukiessani sain Tshitshikowista aika omahyväisen ja salamyhkäisen kuvan. Hän vaikutti usein manipuloivan ihmisiä oman hyötynsä vuoksi.

Toinen lukemani teos oli Aleksandr Pushkinin Jevgeni Onegin, joka on romanttinen runoteos. Kyseinen tarina tunnetaan myös oopperana ympäri maailman. Teoksessa tarina etenee kuin romaanissa, mutta kuitenkin runomuodossa. Kirja on julkaistu ensi kerran kokonaisuudessaan vuonna 1833. Kirja kertoo nuoresta naisesta nimeltä Tatjana, joka rakastuu ylimieliseen mieheen nimeltä Onegin. Hän kirjoittaa Oneginille kirjeen, jossa kertoo tunteistaan tätä kohtaan. Tatjana ei kuitenkaan saa vastakaikua tunteilleen vaan Onegin kylmästi repii kirjeen. Onegin vikittelee juhlissa Tatjanan veljen Lenskinin morsianta ja joutuu tästä ongelmiin. Oneginin ja Lenskinin välille syntyy tappelu, jossa Lenskin saa lopulta surmansa. Onegin lähtee ulkomaille pakomatkalle. Palattuaan vuosien kuluttua takaisi, Tatjana on jo mennyt naimisiin vanhemman ruhtinaan kanssa. Onegin ymmärtää vasta silloin tehneensä virheen ja kirjoittaa kirjeen Tatjanalle, jossa kertoo tunteistaan. Osat vaihtuvat, nyt Tatjana repii kirjeen ja käskee Oneginia häipymään. Kirjan teemana on siis se, kuinka Tatjana sai rakkauden mutta Onegin sai kylmän elämän opetuksekseen ylimielisyydestään.

Jevgeni Onegin on ylimielinen ja kylmä sydäminen ihminen, kuten kirjaa lukiessa voi huomata. Tatjanasta saa lähinnä uhrautuvan naisen kuvan, mutta hän vaikuttaa hyväntahtoiselta ja kiltiltä naiselta, joka etsii elämäänsä rakkautta. Henkilöhahmojen sisälle on kuitenkin aika hankalaa päästä lukiessa kirjaa.

Vaikka nämä kaksi teosta ovatkin samalta aikakaudelta, niistä löytyy silti joitain tyylillisiä eroja. Ensinnäkin toinen kirja on romaani ja toinen taas on runoteos, joten kirjoitustyylit teoksissa ovat aivan erilaisia keskenään. Kuolleet sielut -romaani menee jo ehkä vähän jopa realismin puolelle, ja sehän onkin kirjoitettu myöhäisromantiikan ja varhaisen realismin ajalla. Se on kaiken kaikkiaan aika realistisesti kirjoitettu ja sen tarkoituksena onkin ottaa kantaa yhteiskunnan oloihin.

Jevgeni Onegin on taas romantiikan aikakaudelle erittäin tyypillinen teos, sillä se on tunteita ja suhdesolmuja täynnä olevaa rakkauslyriikkaa. Lisäksi runot sisälsivät paljon romantiikan aikakaudelle tyypillistä luontokuvausta. Pushkin avaa teoksessaan myös yhteiskunnan asioista ohuen kerroksen, joten sekin on osaltaan aika kantaaottava. Jevgeni Oneginia on jopa pidetty joidenkin mukaan venäläisen elämän ensyklopediana, sillä se kertoi totuuden, ei kuvitelmaa ja juuri sen vuoksi siitä tuli niin valtavan merkityksellinen teos. Gogolia ja Pushkinia kuitenkin yhdistää satiirisuus, sillä molemmat kirjailijat käyttivät teoksissaan yhteiskuntaa kritisoivaa terävää huumoria.

Molemmissa teoksissa kirjailija on aika näkyvässä muodossa mukana, joka on mielestäni aika kummallista mutta toisaalta virkistävän erilaista. Jevgeni Oneginissa esimerkiksi kirjailija viittaa tekstissä usein itseensä. Lukijaa ei ainoastaan puhutella, vaan kirjailija vetää lukijan huomiota hänen omiin ajatuksiin maailmasta ja tämän tunteista. Samoin Gogolin Kuolleet sielut -teoksessa kertoja on kaikkitietävä ja erittäin näkyvässä roolissa. Kirjassa toden ja kuvitellun rajasta on onnistuttu tekemään häilyvä, joka vaikuttaa olevan jonkinlaista varovaisuutta sensuurin varalta.

Essee

Yhteiskunnallisen tilanteen vaikutus sensurointiin

Väinö Linnan kirjoittama Sotaromaani on julkaistu vuonna 2000. Se on alkuperäinen versio aiemmin sensuroidusta Tuntematon Sotilas -teoksesta, joka on julkaistu vuonna 1954. Sotaromaanissa on merkitty kursiivilla ensimmäisissä painoksissa poistetut kohdat. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Suomen jatkosotaan 1940-luvulle. Teos kertoo suomalaisen konekivääri-komppanian kokemuksista jatkosodassa. Esikuvana toimii kirjoittajan, Väinö Linnan oma sodanaikainen yksikkö jalkaväki-rykmentti 8.

Jatkosodan aikaan ja jälkeen Suomen yhteiskunnassa elettiin hektistä aikakautta. Talvisota oli ohi ja jatkosota käytiin melkein heti sen perään 1940-luvun alkupuolella. Suomi oli tuohon aikaan vajaan neljän miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta eli maatalous kuului merkittävästi yhteiskunnan kuvaan. Sodan loppuessa tilanne ei heti helpottanut, vaan sen jälkeen yhteiskunta piti vähitellen rakentaa uudelleen toimivaksi. Lisäksi sodan jälkeen koko loppu vuosikymmen oli niin sanottua vaara vuosien aikaa, koska pelättiin Suomen muuttuvan Neuvostoliiton valloituksen myötä kommunistiseksi valtioksi. Taiteessa, kirjallisuudessa ja musiikissa vältettiin pitkään sota-aiheita, ja tämä selittääkin sen, miksi Sotaromaaniakin on haluttu sensuroida alunperin.

Toisaalta ei ole mikään ihme, että Sotaromaania on tuohon aikaan haluttu sensuroida, sillä vanhemmille sukupolville Suomen sota-ajat ovat vielä tänä päivänäkin herkkä aihe. Kansalaisia on haluttu luultavasti suojella sodan kamaluuksilta vähättelemällä ja kaunistelemalla sitä, jotta sekä kotona että rintamalla jaksettaisiin. Tämän voi huomata sensuroinnissa esimerkiksi siinä, että monia Suomen armeijaa, sodan ylintä johtoa ja itse sotaa arvostelevia kohtia poistettiin. Sodan aikaisessa yhteiskunnassa kotonakin elämä oli tavallista raskaampaa, sillä kaikki työnteko, kodin- sekä lastenhoito jäivät naisten taakaksi. Tämän vuoksi Sotaromaanin kaltaista karua realistista tekstiä suoraan sodasta ei haluttu kansalaisten luettavaksi.

Kirjan sensurointiin vaikutti varmasti myös Suomessa käynnissä olleet vaara vuodet. Suomi todella pelkäsi itsenäisyytensä menettämistä Neuvostoliitolle, eikä siksi halunnut ottaa minkäänlaista riskiä provosoida naapurivaltiotaan lisää. Tämä epävarmuus näkyy vielä nykypäivänä Suomen ja Venäjän välisenä kireytenä. Neuvostoliittoon viittaava sensuroitu kohta on esimerkiksi sivulla 413, jossa venäläisiä kutsutaan vihollisiksi. Uskonto vaikutti myös sensurointiin, sillä kirjalla ei haluttu provosoida kirkkoa. Tämän vuoksi siitä karsittiin kirkkoon ja uskontoon liittyviä repliikkejä, kuten sivulla 135 olevan repliikin kursivoitu kohta: "Kaipa tuo varmuuden vuoksi pyytel anteeksi molemmilta. Jeesukselta ja Perkeleeltä. Mistä sitä tietää, kumman joukkoon sitä joutuu." Kirkko on myös varmaan yksi syy, miksi alatyylistä kielenkäyttöä poistettiin kirjasta, esimerkiksi härskejä vitsejä ja kiroilua. Tästä esimerkkinä sivulta 202 on dialogi:

"Saatanan jätkä, älä makaa. Antaa hyssyttää vaan."

"Turpa kiinni. Minä en kanna enää."

"Sinä kannat saatana. Perkeleen pinnari."

Kokonaisuudessaan Sotaromaani on yksi Suomen merkittävimmistä klassikoista, sillä se on suoraa tekstiä Suomen historiasta ja tämän vuoksi varmasti koskettaa todella paljon suomalaisia. Suomen yhteiskunnallinen tilanne kirjan alkuperäisen julkaisun aikaan on vaikuttanut suuresti sensurointiin. Sotaromaani teosta ei varmasti olisi ikinä syntynytkään, jos sota olisi päättynyt toisin.

Teoksen taustatiedot

Voi olla todella vaikeaa ymmärtää teosta, joka on kirjoitettu monta kymmentä vuotta sitten, kun asiat olivat aivan erilailla kuin nykypäivänä. Varsinkin kursiivilla merkittyjä sensuroituja kohtia ei ole helppo ymmärtää, koska nykykirjallisuudessa tekstin kirjoittaminen on paljon vapaampaa. Taustatieto auttoi todella paljon ymmärtämään kirjaa syvällisemmällä tasolla. Esimerkiksi kun sai lisätietoa kirjailijasta Väinö Linnasta, ymmärsi kirjan realistisuuden paremmin. Hän on nimittäin itse ollut mukana talvi- ja jatkosodassa. Linna ylennettiin nopeasti alikersantiksi hyvien sotataitojensa vuoksi ja hänet komennettiin jatkosodan alkaessa Pietari Autin komentaman jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäisen pataljoonan konekiväärikomppaniaan. Taustatiedon avulla pystyikin siis ymmärtämään, että hän kirjoitti kirjassa varmasti paljon myös omakohtaisista kokemuksistaan sota-aikoina.

Taustatieto teoksen sensuroinnista ja vastaanotosta helpotti myös ymmärtämistä. Kirja jakoi monenlaisia mielipiteitä, joidenkin mielestä kirjassa oli liian realistista kuvausta sodasta, mutta toiset taas ajattelivat sen olevan todella hyvä asia. Kirjassa on sensuroitu esimerkiksi sellaisia kohtia, jotka voivat olla uskonnollisesti tai poliittisesti provosoivia. Tämän vuoksi monia uskontoon ja kirkkoon liittyviä kohtia karsittiin. Teoksesta on myös poistettu paljon kohtia, joissa on alatyylistä kielenkäyttöä, kuten härskejä vitsejä ja kiroilua. Sensuuri ei halunnut myöskään, että kirjassa arvostellaan Suomen armeijaa tai ylipäätään itse sotaa. Tämä olisi varmasti voinut vahingoittaa siviilien epärealistista kuvaa sodasta ja muutenkin täysin realistinen kuva sodasta olisi voinut tuhota sotilaiden sekä kansalaisten sisua. 1940-luvulla ei ollut myöskään totuttu varmaankaan kirjoittamaan sodasta vielä niin realistisesti. Jotkut poistetut kohdat puolestaan kuvasivat ironisesti yhteiskuntaluokkien vastakkainasettelua sodan aikana. Myös sellaisia kohtia sensuroitiin, joissa hahmot puhuivat epäkorrektisti Neuvostoliitosta ja sen kansalaisista. Tämä johtui varmaan siitä, että haluttiin olla todella varovaisia, ettei Neuvostoliittoa provosoitaisi yhtään enempää.

Aloitus

Väinö Linnan kirjoittaman Sotaromaanin, tai siitä sensuroidun version Tuntemattoman Sotilaan, ymmärtämisessä saattaisi auttaa, jos tietäisi paremmin millaista elämä oli Suomessa jatkosodan aikaan. Joitakin kirjan kohtia on vaikea ymmärtää, koska kirja sisältää paljon esimerkiksi sota-sanastoa. Olisi hyvä tietää myös Linnan taustoista, esimerkiksi siitä, että onko hän itse ollut sotarintamalla ja viittaako kirja hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa. Myös se voisi auttaa, jos tietäisi, miksi hän on alunperin halunnut kirjoittaa kyseisen teoksen. Sotaromaanista on myös aika vaikeaa ymmärtää, miksi sitä on alunperin pitänyt sensuroida. Tämän ymmärtämistä voisi helpottaa, jos tietäisi kirjan vastaanotosta jonkin verran ja tietäisi mitkä asiat olivat paheksuttavia 1940-luvun Suomessa. Myös suoria perusteluja siitä, miksi joitakin kohtia ei haluttu siihen jättää, olisi hyvä tietää.